Että meinasi tänään puistossa palaa päreet erääseen mummeliin, joka tuli paikalle lapsenlapsensa kanssa. Mummolla ei ollut mitään hyvää sanottavaa lapsenlapsestaan, koko ajan hän oli äänessa ja koko ajan hän kertoi, kuinka tyttö ei osaa huomioida muita ja kuinka hänelle pitää olla tiukka, koska hän on ainoa lapsi ja taitaa sellaiseksi jäädäkin, kun ei äiti halua toista. Tyttö ei osaa pienempiään varoa ja luulee aina kaiken saavansa, kun sellaisia ne ainoat on. Hänen pitää kovalla kurilla kasvattaa, kun äitinsäkin oli juuri ostanut lapselle pehmopupun. Omasta mielestäni tyttö kyllä hienosti liukumäessä varoi poikaamme ja pyysi väistämään ennen kuin laski, jos poika oli liukumäen alla. Yritin sanoa, että ei sitä toista välttämättä tule, vaikka haluaisi... En saanut kovin pitkälle lausetta jatkaa, kun hän jo kertoi, että eivät ne toista halua, kun lapsi haittaa heidän matkailuaan ja hän on tämänkin saanut hoitaa.
Pidin suuni kiinni. Teki tosin aika tiukkaa ja oikeastaan olisi pitänyt ärähtää. Varsinkin siinä vaiheessa, kun tyttö kiljui riemusta keinussa ja mummo hyssyttelemään, että "ei saa huutaa, kirkossakin on jumalanpalvelus menossa". Puistosta kirkkoon on varmaan joku 300metriä. Minun lapseni saa kyllä riemusta kiljua puistossa, jos ollaan kirkossa niin sitten ollaan hiljaa.
Minä olenkin varmaan kieroon kasvanut vanhempi. Olen ainoa lapsi. Ennen kaikkea se, että on ainoa ei missään nimessä ole lapsen syy. Eikä vanhempienkaan. Toisinaan vaan käy niin, ettei toista tule. Ja jos vanhemmat joskus käyvät ilman lasta matkoilla niin se on ehkä ihan tarpeen. Tuokin tyttö oli kuitenkin pääsemässä keski-euroopan autoreissulle loppukesällä. (Ajatelkaa mitä kaikkea isovanhemmat ventovieraille puhuvatkaan?)
Silti ne katseet ja streotyyppiset ajatukset siitä, että on ainoa, satuttaa. "Aah..ainoa, no se selittää" Niin mitä se selittää? Sen, että ajattelee itse ja ongelmat on pitänyt ratkaista itse? Sen ettei ole liittolaista vanhempia vastaan kun on teini-ikäinen? Sen, ettei osaa huomioida muita? Sen, että asuu rivarissa? Sen, että osti hevosen? Sen, ettei halua nigerialaisperheessä ollessaan antaa lapselle ruokaa omalta lautaseltaan? (Siihen on kyllä enempi selityksenä se, että Suomessa lapsille annetaan ruoka omalle lautaselle ja omalla lusikalla, ettei aikuisten karies tarttuisi.) Sen, että kiersi maailmanympäri (matkakaveri oli perheensä kolmas lapsi)? Sen, että pelkään niin kovasti lapsen mahatautia (sillähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa, että viimeksi lapsi joitui teholle)?
En saanut kaikkea lapsena enkä aikuisena. Se minkä sain vaati työtä ja uhrauksia. Sain lapsena leikkiä muiden kanssa ja vaikkei pikkusisaruksia ollutkaan, niin en saanut kaikkea - keksipaketti piti jakaa aikuisten kanssa, ja jos sieltä söi salaa niin ei ollut ketään muuta jota syyttää. Jos yksin kotona leikkasi leipäveitsellä jäätelöä ja samalla sormeaan, ei ollut isosiskoa auttamassa, vaan piti hoitaa samalla sormi ja soittaa isille. Minulle kaverit ja vanhemmat ovat korvanneet sisarukset. Ja aika monesta asiasta on pitänyt selvitä itse ja niin minut on kasvatettukin, ettei aina mennä itkien pikkuasioissa apua ruinaamaan, mutta että apua saa kun sitä oikeasti tarvitsee.
Ainoa lapsi on samalla perheensä esikoinen ja kuopus. Esikoisetkin ovat ainoita siihen asti kunnes syntyy sisarus eikä kuopuksillakaan ole pienempiä, joita "oppisi varomaan". Yllättävästi mummeli kehui meidän 3v. poikaa puistossa, vaikka hän on ehtinyt olla veli vasta vajaa 2 kuukautta. Ihan kuin se sisaruksen syntymä olisi heti tehnyt hänestä heti paremman ihmisen.
Ei ainoana lapsena oleminen tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä, jotkut kymmenen sisaruksen kanssa kasvaneet ovat pikkupahoilaisia ja jotkut ainokaiset pyhimyksiä. Itse en varmaan täysin kumpaakaan näistä, luultavasti jotain siitä väliltä niin kuin suurin osa ihmisistä.
Olitte lukijat mitä mieltä tahansa ainokaisista niin älkää missään tapauksessa mollatko niitä ainoita lapsia! Ainoat aikuiset ehkä kestävät paremmin, mutta miten lapseen vaikuttaa se, että hänestä puhutaan koko ajan pahaa, koska hän on ainoa? Tai vanhempiin, jotka eivät syystä tai toisesta saa toista lasta? Ei se meillekään mikään helppo paikka ollut edes yrittää, esikoisella on 2 perityvää sairautta. Ne voivat olla niin kipeitä asioita, että ajattelemattomat sanat saavat aikaan sukuriitoja ja syyllistäminen viiltää syviä haavoja. Miettikää miten puhutte ainoista lapsista, sillä se on ainoa asia mitä ainoana lapsena elämisestä haluaisin muuttaa.
~~~~~~~~~~~~~~
Puistopäivän nyt vielä kruunasi se, että poikani tipahti karusellista ja löi nenänsä. Vertahan tuli sitten aivan hirveästi ja sitä hoitaessa taustalla oli motkottamassa tämä sama mummeli... EA-taitoisena tilanne oli aika äkkiä ohi, ei sattunut mitään pahempaa ja vuotokin tyrehtyi ja lapsi vaikuttaa aivan normaalilta, että ei itseään sen kovemmin kolauttanut, vaikka säikähtikin pahasti. Mutta ehkä sekin nyt sitten oli minun syyni, muutenkin kuin, etten pitänyt riittävästi lapsesta kiinni. Eiköhän se pohjimmainen syy ollut se, että olen ainoa enkä ole oppinut pitämään pienemmistäni huolta. (Ei mummeli niin sanonut, kun eihän hän tiennyt, että ainokaiselle puhui, mutta sellaista nyt vaan tuli mieleen) Samassa mummeli myös torui lapsenlastaan, että kato nyt kuinka käy, ei pidä olla liian varomaton kun voi sattua. Mitähän se karusellin toisella puolella istunut tyttö mietti? "Minun syyni, että toinen tipahti, kun olen ainoa enkä osaa varoa" Toivottavasti äitinsä ostaa lapselle toisenkin pehmoeläimen lohdutukseksi. Ja kertoo, ettei se ollut hänen syynsä. Minä en ehtinyt, kun huolehdin omastani.
No niin, hieman vauva-arki verottaa harrastamista. Pöllönappipaita on kuitenkin saanut jo hihat.
